Kiitos Ville!

Hämeenlinnan Jalkapalloseura ry:n valmennuspäällikkönä toiminut Ville Lilja lopetti työskentelyn seurassa huhti-toukokuun vaihteessa. Lilja vastasi seurassa ruohonjuuritaso- ja naperotoiminnasta sekä iltapäiväkerhotoiminnasta yhteistyössä päiväkotien ja koulujen kanssa. Kymmenen vuotta ensin vapaaehtoisena ja sittemmin palkattuna työntekijänä piti sisällään monenmoista. Tässä Villen HJS-tarina.

Kaikki alkoi aikuinen-lapsi-futiksesta

Ville tuli seuran toimintaan mukaan oman jälkikasvunsa kautta, kun hän meni poikansa Tuomaksen kanssa Kankaantaustan lapsi-aikuinen-ryhmään (nykyinen perhefutis).

”Mietin silloin paljon ohjaajaksi lähtemistä. Alkuun en ilmoittautunut mukaan, mutta ohjaajana silloin toimineen aikuisen poika ilmoitti, että ei halua enää tulla, joten minä ja toinen aikuinen vedettiin viimeiset treenit. Aiemmin olimme jo paikkailleet poissaoloja.”

Ville keskittyi ohjaajan hommiin parina ensimmäisenä vuonna vain kesäisin. Talvisin hän kuitenkin istui paljon katsomossa tarkkaillen kentän menoa.

”Seurasin tarkasti ohjaajien toimimista. Samaan aikaan treenejä oli myös muilla ryhmillä, joten näin paljon myös niiden porukoiden ohjaajia. Tutkailin aika paljon, miten he toimivat kentällä ja tiesin, että kesällä lähden taas ohjaamaan.”

Seuraavana kesänä edessä oli siirtyminen aikuinen-lapsi-ryhmästä nuorempiin naperoihin niin sanotusti virallisena ohjaajana.

”Ensimmäiset kerrat jännittivät törkeän paljon, kun olin ilmoittautunut ohjaajaksi. Mutta tykkäsin hommasta todella paljon alusta lähtien, ja kun olin yhden kesän ohjannut niin olin vahvasti sitä mieltä, että jatkan. Halusin tulla paremmaksi.”

Tuomas jatkoi seuraavana vuonna vanhempien naperoiden mukana, mutta Ville jatkoi ohjaamisen sijaan 2009-syntyneiden valmentajana.

”Vähän pyörittelin ensin sormiani silloin, kun kiinnosti jatkaa, mutta seuran puolelta ei tullut kyselyjä. Valmennusryhmät olivat jo kasassa, mutta sitten soitin itse Ari Seppälälle, että onko avulle tarvetta. Samaan aikaan Santtu Hakkarainen soitti ja pyysi lähtemään 2006-syntyneiden koutsiksi. Pyörittelin hetken tilannetta, mutta Ari sanoi, että tulet nollaysien harjoituksiin ja katsellaan tilannetta eteenpäin. Oma poika oli täyttänyt juuri seitsemän vuotta, joten lähdin mieluummin nuorempien matkaan.”

F- ja E-ikäluokkien kanssa kului pari vuotta, kunnes burn out pakotti Villen vetämään happea myös jalkapallosta. Veri veti tauon jälkeen takaisin kentälle. 2008-syntyneiden poikien joukkueessa oli valmentajapula, ja apua tarvinnut joukkue päätyi soittamaan Villen hätiin.

”Mietin asiaa sairaslomani aikana, mutta sitten soitin Marko Johanssonille, että lähden mukaan. Loppuajan olinkin sitten nollakasien mukana.”

Ville kokee, että valinta lähteä alkuvaiheessa juuri 2009-syntyneiden joukkueeseen oli lopulta ammatillinen lottovoitto.

”Seppälän Ari oli seuran puolelta vastuussa. Koen, että se reilu puoli vuotta, minkä Ari vielä oli ennen Maarianhaminaan lähtöään, oli oto-valmentaja-aikani paras koulu, mistä ammennan vieläkin. Ari oli ihminen, joka osasi asioita ja hänellä oli sekä kokemusta että näkemystä. Itse olin siinä vaiheessa kuin pesusieni ja imin itseeni kaiken mahdollisen opin. Hänestä sain hyvän mallin lasten maailmassa toimimisesta. Ari pyrki mahdollisimman paljon myös antamaan palautetta eri asioista. Sen puolen vuoden aikana kasvoi myös oma innostukseni siihen, että aloin tutkimaan ja lukemaan ja miettimään asioita.”

Kun Villestä tuli toimiston jäsen

HJS:n palkkakirjoilla Ville aloitti alkuun osa-aikaisena. Kaksi ensimmäistä vuotta hän työskenteli naperotoiminnan parissa 15 tuntia viikossa, jonka jälkeen puolitoista vuotta täysipäiväisenä valmennuspäällikkönä.

”Joni Reijo tuli Arin jälkeen seuraan töihin. Olin silloin Postissa töissä, ja totesin joskus Jonin kuullen, että olisi pikkuhiljaa pakko keksiä muuta tekemistä Postin sijaan. Joni puhui sitten Tommi Laitilan kanssa ja tarve osa-aikaiselle naperoihmiselle oli olemassa. Loppupeleissä se rekrytointiprosessi oli lyhyt ja sovimme, että aloitan seuraavan kauden alussa.”

Alku oli kirjaimellisesti sähäkkä.

”Homma lähti käyntiin päivästä yksi, kun Hämpton-passitoiminta oli juuri alkanut ja menin vetämään sitä muutaman tunnin varoajalla”, Ville nauraa.

”Olihan se alku aika opettelua, kun en tiennyt oikeastaan yhtään mitään. Ekana talvena ei hirveämmin muuttunut mikään, sillä toiminnassa oli hyvät pohjat. Jonin kanssa olimme tosi paljon tekemisissä. Mietimme ohjelmia ja hän perehdytti toimintaan. Tietynlainen kompastuskivi oli ollut se, että Jonilla oli miljoona muutakin hommaa eikä hän ehtinyt olla aina fyysisesti paikalla, kun tunnit eivät yksinkertaisesti riittäneet. Ajatus kuitenkin oli, että seuran puolelta olisi ihminen aina paikalla. Itselläni oli toki se sama ongelma kesällä, kun ne kaksi päivää viikossa, mitkä olin töissä menivät Pullerilla, jossa oli isoimmat ryhmät. Useimpina kertoina myös ohjasin, kun lapsia oli paljon, mutta ohjaajia ei. Ensimmäinen vuosi meni aika lailla paikalla olemisessa.”

”Toisena vuotena minulla oli tietynlainen käsitys siitä, mitä tehdään ja mitä tapahtuu. Silloinkin oli kesän osalta haasteena se, että kun töitä oli kahtena päivänä viikossa, mutta treenejä viitenä päivänä niin ei ollut mahdollisuutta olla paikalla kaikilla kentillä.”

Viime kaudelle Villen pesti muuttui täysipäiväiseksi. Jo valmiiksi vauhdilla kehittynyttä toimintaa oli sen myötä mahdollista parantaa vielä entisestään.

”Silloin päästiin käsiksi suurimpaan ongelmaan, mikä oli se, ettemme aina tienneet mitä kentillä tapahtuu, kun kukaan ei päässyt niillä käymään. Viime vuonna pystyin itse tekemään sitä Kankaantaustaa lukuun ottamatta, kun Idänpään treenit olivat samaan aikaan ja olin siellä joka viikko vetämässä jotain ryhmää. Se antoi jo ihan eri tavalla käytännön infoa toiminnastamme ja työkaluja sen parantamiseen.”

Naperotoiminnan peruspilareita saatiin vahvistettua.

”Silloin kun aloittelin, niin ohjaaja saattoi olla pois ilmoittamatta siitä mitään. Sitten tuli viestejä, ettei kentällä ollut ohjaajaa. Seuran näkökulmasta iso muutos on ollut sen suhteen, että meillä on käsitys siitä, mitä kentillä tapahtuu ja tietoisuus, että aina on ohjaajia paikalla. Ja kun kentillä tehtiin niitä asioita, mitä halusimme, niin toiminta parani huomattavasti.”

Korona vesitti iltapäiväkerhotoiminnan, mutta alkuun on sittemmin päästy

Päiväkodit ja koulut olivat alusta lähtien myös Villen vastuulla. Vuonna 2020 alkanut koronapandemia kuitenkin löi suunnitellut kehitystoimenpiteet jäihin välittömästi.

”Se toimenkuva romuttui heti eikä niiden asioiden suhteen päässyt tekemään yhtään mitään. Jossain vaiheessa aloitimme pitämään futiskerhoa Seminaarin koululla. Vuoden 2022 alusta käynnistyivät iltapäiväkerhot nekin ensimmäisenä Seminaarilla ja tämän lukuvuoden aikana olemme olleet neljällä koululla. Olemme saaneet sen pään auki.”

Iltapäiväkerhoilla on ollut iso merkitys lasten liikuttamisen kannalta.

”Olemme saaneet tuotua sitä kautta matalan kynnyksen liikuttamista lasten arkeen. Sitä kautta on tullut pelaajia mukaan ympärivuotiseen toimintaan. Mutta ennen kaikkea niille, joilla ei ole varaa harrastaa, on pystytty tarjoamaan edes se yksi kerta viikossa liikkua ilmaiseksi. Heidän joukossaan on paljon innokkaita ja taitavia pelaajia. Se on ollut isoin kehitysaskel.”

Villen luomat raamit ruohonjuuritoimintaan ehtivät jo näkymään arjen toiminnassa. Kehitystä on helppo jatkaa myös Villen lähdettyä.

”Tuntuu, että sain tehtyä hyvän pohjatyön seuraavan henkilön jatkettavaksi. Se, että seuraan saatiin täysipäiväinen työntekijä ruohonjuuritasolle, on alkanut näkymään ja steppejä on otettu eteenpäin. Omalta osaltani voin sanoa, että minulle kehittyi oma käsitys siitä, mitä tämän ikäisten lasten liikuttaminen on ja mitä heidän kanssansa tehdään ja vielä käsitys siitäkin, miten tehdään.”

Muistojen HJS

Aika vapaaehtoisena sekä palkollisena toi mukanaan paljon kokemuksia.

”Pääsääntöisesti on hyviä muistoja. Sattunut ja tapahtunut on kaikennäköistä ja välillä olen miettinyt, että miten tästä ja tuosta selvitään, mutta aina niistä on selvitty. On ollut oppimista ja kokeilemista sekä onnistumisten ja epäonnistumisten kautta eteenpäin menemistä. Hommaahan ei opi muuta kuin tekemällä.”

Parhaimpana asiana esille nousee kuitenkin itse touhuaminen pienien vipeltäjien kanssa.

”Lasten kanssa toimiminen on ihan ykköshommaa. Naperotaitokoulussa esimerkiksi kun seuraa sen saman ryhmän kehitystä yhden talvikauden aikana niin hetkittäin siellä näkee aivan huikeita eroja, mitä joku on ollut tullessaan ja mitä hän on lähtiessään. Monesti se ei välttämättä liity edes jalkapallotaitoihin, vaan kaikista eniten siihen, miten lapsi on saatu innostumaan ja uskaltamaan. Alun jännittäjä ja passiivinen sivusta seuraaja menee lopulta tukka putkella ja uskaltaa olla oma itsensä eikä pelkää epäonnistumisia. Ne ovat olleet niitä parhaita onnistumisten tunteita minulle. Ilman innostumista lajin parissa toiminen on aika nopeasti ohi.”

Liljan perheen matka jatkuu parin viikon päästä kohti Thaimaata Päivi-vaimon työn perässä. Lähtö kohti tuntematonta lähenee.

”Erittäin hyvät tunnelmat on. Lähdemme avoimin mielin matkaan eikä kukaan vielä tiedä, mitä matka tuo tullessaan. Ainakin tulee olemaan hyvin erilaiset kaksi vuotta, mitä ne olisivat olleet täällä. Siellä on ihan toisenlainen kulttuuri ja ilmasto, ja siitä lähdetään, että jos ei muuta niin saamme aikamoisen seikkailun kahdeksi vuodeksi.”

Kiitos Ville ja onnea matkaan!