Daniele Rapaccinille jalkapallo on italialaiseen tapaan intohimo ja elämäntapa

On täysin sattumasta kiinni, että Daniele Rapaccinin hersyvä nauru kuuluu Pullerin alueen vakiovarustukseen, sillä kun hän kesäkuussa 2004 tapasi tulevan vaimonsa helsinkiläisessä yökerhossa, ei matkan pitänyt alun perin suuntautua Suomeen eikä oikeastaan lähellekään. Kun ystävän vanhentunut passi vesitti lomamatkan Venezuelaan, vaihtui matkakohteeksi lennosta maamme pääkaupunki.

”Matkatoimiston virkailija kysyi, haluatteko lähteä Suomeen. Minä kysyin häneltä, että missä on Suomi? Lomaa oli jäljellä ja lähdimme tänne. Laukussa ei ollut kuin shortseja ja oli vähän viileämpää, mitä olin ajatellut Venezuelassa olevan”, Rapaccini muistelee hymy huulilla hauskaa tarinaa.

Vaimo saapui Italiaan seuraavan vuoden helmikuussa, jossa pariskunta asui kahdeksan vuotta. Lopulta kahden lapsen perhe suuntasi Suomeen pysyvästi vuonna 2012. Kesälomia oltiin vietetty Suomessa monesti aiemmin.

”Ajattelimme, että Suomessa on lapsia ajatellen rauhallisempaa. Ensin menimme Lammille, koska anoppini asui siellä. Se on sen verran pieni kylä, että ajattelimme, että on parempi tulla vähän isompaan paikkaan katsomaan elämää, ja muutimme Hämeenlinnaan”, Rapaccini muistelee. Nykyään koti löytyy Turengista.

Ensimmäisen kerran Rapaccini valmensi hetken aikaa muutaman kuukauden ajan, kun poika harrasti jalkapalloa. Rekkakuskin vuorotyö hankaloitti valmentamista, mutta uusi päivätyö kuutisen vuotta sitten mahdollisti täysipainoisemman valmentamisen Nora-tyttären joukkueessa.

”Halusin aloittaa valmentamisen, koska jalkapallo on elämäni. Jalkapallo ja joku jalkapallojoukkue on ollut osa elämääni pikkupojasta asti. Olin aina pelaamassa kavereiden kanssa. Halusin mennä auttamaan tyttäreni joukkuetta”, Rapaccini kertoo.

Hänen ensimmäinen lajinsa lapsena oli pyöräily, mutta kun pyöräilyvalmentaja pyysi 13-vuotiasta Danielea valitsemaan, oli valinta jalkapallo.

”En tiedä, oliko se hyvä valinta, mutta näin se meni”, Rapaccini purskahtaa nauruun.

Valmentamisessa häntä kiehtoo ihmisten kanssa toimiminen.

”Olen ystävällinen ja sosiaalinen tyyppi, ja tykkään olla ihmisten kanssa. En tykkää vain käydä töissä ja olla sitten sohvalla. Se ei ole minun elämääni enkä tykkää olla kotona yksin, vaan haluan tehdä asioita ulkona ja tavata ihmisiä. Maailmassa on paljon hyviä ihmisiä ja on kiva viettää aikaa heidän kanssaan.”

HJS:ssä hän on päässyt tekemään juuri sitä.

”Olen tavannut uusia ihmisiä ja päässyt keskustelemaan, en pelkästään jalkapallosta, vaan myös muista asioista: matkustelusta, kulttuurista ja elämästä”, Rapaccini kuvailee.

Suomeen muuttaminen oli elämään syvästi vaikuttanut kokemus.

”Mieleni avautui maailmalle lisää. Aiemmin olin Italiassa enemmän kiinni omassa kylässä. Matkustelu on tutustuttanut erilaisiin kulttuureihin, mutta kun muutin Suomeen, alkoi kaikki vähän kuin nollasta. Jos elämä on aina samaa, tulee siitä vähän tylsää. Tekisin saman valinnan uudestaan. Muuttaminen Suomeen oli ehdottomasti oikea valinta”, Rapaccini kertaa.

Alkuun maailman onnellisimman kansan hämäläisosaston luonteenmaisemaan oli totuttelemista.

”Ihmiset ovat kovin erilaisia. Italialaiset puhuvat enemmän, ovat sosiaalisia ja tykkäävät olla aina kavereiden kanssa. Hämäläiset tykkäävät olla enemmän yksin eikä täällä puhuta paljoa. Alkuun se oli pieni shokki minulle. Mutta nyt kun olen asunut täällä yli 10 vuotta, sopii tämä meno minulle oikein hyvin”, Rapaccini sanoo.

Jalkapallo on italialaisille henki ja elämä

Kun kaksi italialaista tapaa kadulla, on jalkapallo kuulumisten vaihdon jälkeen ensimmäinen keskustelunaihe. Suomessa ei Rapaccinin mukaan olla aivan sillä tasolla, mutta hän kertoo, että on saanut tartutettua omaa intohimoaan muihin.

”Jonkin verran. Täälläkin on paljon ihmisiä, joilla on intohimoa lajia kohtaan. Italiassa se näkyy kaikkialla, Suomessa vähän siellä täällä.”

Rapaccini valmensi monta vuotta seuran 2010-syntyneitä tyttöjä, mutta siirtyi täksi kaudeksi 2011-syntyneiden poikien joukkueeseen. Sukupuolet eroavat luonnollisesti jonkin verran toisistaan.

”Ehkä pojille voi sanoa asioita hieman suorempaan ja keskustella enemmän. Ei heidän välillään isoja eroja lopulta ole. Tykkään valmentaa molempia. Tyttöfutiksessa varsinkin on Suomessa ja Hämeenlinnassa hyvä taso”, Rapaccini arvioi.

Seuraa hän kuvailee perheeksi.

”Täällä on hyvä ympäristö ja ilmapiiri. On paljon vanhempia valmentamassa ja seura on myös kasvanut paljon siitä, kun muutin tänne.”

Rapaccini arvostaa valmentajia paljon.

”Valmentaja on mielestäni iso sana. Se ei ole helppoa hommaa. Valmentajan pitää hoitaa koko joukkue, pelaajat, vanhemmat ja paljon muuta. Toki riippuu paljon valmentajan omista tavoitteista. Jos haluaa valmentaa nuoria, ei välttämättä ole isoja ongelmia, mutta jos haluaa ammattivalmentajaksi, pitää unohtaa oma elämä. Jalkapallo ja joukkueen hyvinvointi ovat paljon mielessä. Minä ymmärrän kyllä, jos valmentajilla on stressiä, jos ei vaikka tule tuloksia tai muuta. Valmentajuus on iso vastuu.”

Rapaccinilla on elämänmittaista näkemystä italialaisten ja suomalaisten pelaajien eroista.

”Suomalainen pelaaja on fyysinen ja kestävä, mutta perustekniikka on vähän puutteellista. Italialaiset puolestaan ovat taitavampia ja taktisempia”, Rapaccini arvioi.

Yksi universaali kehitys huolettaa Rapaccinin mieltä.

”Se on harmillista, että lapset ovat enemmän ja enemmän kotona puhelimilla ja pleikkarilla. Ei ole enää pihapelejä yhtä paljon kuin ennen. Myös Italiassa on samanlainen suuntaus. Me olimme nuorina koko ajan pelaamassa pihalla kavereiden kanssa. Niissä peleissä kehittyisi monipuolisesti”, Rapaccini pohtii.